maanantai 27. helmikuuta 2017

Sarjakuva-Finlandia 2017 ehdokas: Ajan kanssa

Sarjakuvateos Ajan kanssa - Kesäni Marcel Proustin seurassa leikkii draaman yleisesti tunnettujen ja siksi totuuksina otettujen lakien kanssa.

Alkupuolella päähenkilön setä kuolee. Siinä vaiheessa hänestä ei tiedetä muuta kuin graafisin keinoin piirretty poikkeama tavallisesta - jätän tarkoituksella kertomatta, miksi yrittäisin selittää tekstiä tyhjäksi, mutta päähenkilön poikkeuksellisessa ulkonäössä on jotain proustilaista.

Itse en ole lukenut kaikkia kymmentä Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen suomenkielistä nidettä. Vain kuusi niistä ja selitys on inhimillisen proustilainen. Kustantamon työntekijänä saan kirjoja joululahjaksi, ja saan valita itse nuo kirjat kirjakaupasta. Luulin, että minulla on aikaa. Ja proustilaisittain säännöstelin lukemista siten, että otin vain yhden kirjan vuodessa. Näin joululahjarahat riittivät myös lahjakirjoihin. Ja nyt kävi näin, ettei niitä enää sitten olekaan näitä Kadonneita aikoja kirjakaupassamme olemassa ja juuri ne olin kyllä tarkoittanut itselleni kerätä kaikki ja lukea joululoman luppoaikana Fazerin tummanruskeasta konvehtirasiasta makupaloja imeksien. Ja tuo pieni yksinkertainen teko, empiminen kirjahyllyn edessä ja harkinta, perheenjäsenten ja muiden lahjalistalla olevien henkilöiden läpikäynti ja heidän toivomustensa arviointi teki minusta kuin hahmon Proustin kirjassa, ja jos olisin kirjallinen hahmo, enkä lihaa ja luuta, minut olisi tuossa teossa ja sen yksityiskohtaisessa havainnossa seikkaperäisesti määritelty ja kaikki lukijat tuntisivat minut yksityiskohtaisesti.

Palatakseni tuohon toiseen kappaleeseen: ei siis näin, ei tule laittaa ongelmiin sellaista henkilöä, jota lukija ei vielä tunne ja jonka kärsimykset eivät siis merkitse lukijalle mitään. Henkilön olisi pitänyt ensiksi voittaa lukija puoleensa.

Itse sain aiemmin palautetta tekstistäni, jossa isoisä kuoli, että miten se nyt noin merkittävä asia voi olla. Lukija ei kokenut rakentamaani asetelmaa uskottavaksi - ja tässä kuolee setä, mitä en voi olla vertaamatta aiemmin saamaani palautteeseen ja varmasti oikeassa elämässä kuolema on aina merkittävä, mutta miten sen välittää merkittävänä paperilla. Lukija tarvitsee taustatietoa, mutta silloin tekstin rytmi hajoaa tai jopa katoaa, mutta tässä teoksessa, jonka nimi on otsikkona, tarkoitus on laittaa Proustin teosta lukevan henkilön elämä vastatusten Proustin tekstin kanssa ja teoksen alkupuolella sanotaan, että teos, jota luetaan, on kaikukoppa ja lukijat ovat kieliä, tämä on itse asiassa siteeraus Ville Hännisen teokseen kirjoittamista alkusanoista ja hän myös nimittää itseään pateetikoksi siinä, kun jotkut kuvailevat itseään mielihyvin sanomalla olevansa maistereita tai muuta sellaista. "Oppinutta".

Parhaaksi anniksi jää kuvitus, minun lukukokemuksessani nimittäin. Kuvat ovat jännittäviä. Ihmisiä on esitetty ääriviivojen avulla, ja se tuo tekstiin eksistentiaalista ulottuvuutta, herättää henkilökohtaisuuksia. Kuvissa on tilaa ja valoa, teoksen maailmassa yllättävyyttä. Lemmikkinä Muussi niminen hirvi? Naapurina Milo, astrofysiikan professori? Teksti tuntuu ikään kuin sanovan, että elämä koostuu sattumista. Teoksen kantavaksi ajatukseksi muodostui minulle: en antaisi menneisyyden määritellä tulevaa. Ja tämähän on järkevää, vain tämä on järkevää, jos elämä koostuu sattuman sanelemista tapahtumista.

Madeleine-leivos haaste on edelleen olemassa. Tarkoitan tällä sitä, että olen päättänyt vielä jonain päivänä leipoa madeleineja. Jos jollakulla on resepti, sen saa pistää mulle vaikka tuohon kommenttilootaan alla. Madeleinet ovat kyllä esillä, kirjan takakannen sisäpuolella, mutta resepti on näissä suomalaisolosuhteissa varsin kryptinen, tosin selkeämpi kuin noissa itse Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksissa.

Petteri Kantola: Ajan kanssa (2016, Suuri kurpitsa)

Teos on Sarjakuva-Finlandia ehdokas, ja palkinto jaetaan siis 17.3. Kaikki ehdokkaat ovat täällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti