lauantai 11. helmikuuta 2017

Lauseet tekevät tarinan



Mansfield Parkia lukiessa mietin sitä, miten yksittäinen lause vastaa kokonaisuutta. Kokonaisuudessa Mansfield Parkin idea tiivistynee ajatukseen siitä, että ihmisestä tulee onnellinen, kun hän osaa asettaa toiveensa sopivan kokoisiksi. Toivomalla mahdollisia asioita voi saavuttaa sen, mitä haluaa.
Ajatus on toisaalta lämmin, ja elämänmyönteinen. Varmaan hyvän elämän edellytyksenä ovat hyvät tavoitteet.
 
Toisaalta ajatus on myös äärimmäisen julma. Miksi joidenkin pitäisi tyytyä lähtökohtaisesti vähempään?
 
Myös yksittäisen lauseen tasolla teksti on täynnä lauseita, jotka voi tulkita kahdella eri tavalla. Fanny muuttaa lapsena asumaan sukulaistensa luokse, koska hänen omilla vanhemmillaan ei ole mahdollisuutta elättää niin monta lasta. Matka on pitkä, ja ensimmäisenä iltana Fanny purskahtaa itkuun illallisella uuden perheen kanssa.
 
..., sleep seeming to be her likeliest friend, ...
 
Toisaalta niin kohtuullista: tietysti pienen tytön pitää päästä nukkumaan, koska häntä väsyttää. Toisaalta kuitenkin äärimmäisen julmaa myös, jos ei olisikaan muuta kuin vain uni.
 
Yksittäiset lauseet rakentavat samaa todellisuutta kuin tekstin muodostama kokonaisuus. Jännite kahden merkityksen välillä ei ratkea Mansfield Parkia lukiessa. Arvoitukseksi jää, mitä teksti varsinaisesti tahtoo sanoa. Ehkä olennaisempaa onkin, millaisen todellisuuden minä lukijana tahdoin löytää, ja löysin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti