sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Lyhyttarinoita

Nicki Pawlow kertoo lyhyttarinoistaan siitä, miten hän päätyi länteen. Hän oli 13-vuotias ja sen piti olla vain loma. Hänen vanhempansa kertoivat hänelle vasta matkalla, etteivät he palaisi takaisin. Nickillä ei siis ollut mahdollisuuksia hyvästellä ystäviään, ja hän sai mukaansa omista tavaroistaan vain sen, mitä hän oli tullut ottaneeksi mukaan matkalle. Koira jäi tuttavien luo hoitoon.
 
Isä löysi töitä ja perhe asettui. Ensimmäisessä väliaikaisessa asunnossa he asuivat kaksi vuotta ennen kuin muuttivat suurempaan. Nicki sai haasteen: muut hänen luokallaan olivat opiskelleet latinaa jo 3 vuotta ja hänen täytyi saada muut kiinni. Tyttö kuitenkin koki helpotuksen: hän tekisi parhaansa, ja se riittäisi. Hänellä oli jotain johon luottaa. Pääsy opintoihin ei katkeaisi yllättäen ilman selitystä.
 
Aluksi perhe ei ollut yhteydessä itäsaksalaisiin tuttaviinsa tai sukulaisiinsa, jottei näille olisi koitunut siitä hankaluuksia. Myöhemmin he alkoivat vaihtaa joululahjoja, ja viiden vuoden kuluttua Nicki pääsi uudemman kerran vielä näkemään, miltä perheen entiset asuinsijat näyttivät. Hän katsoo entisen huoneensa ikkunaa, ja joku sammuttaa valot huoneessa. Hän näkee isänsä entisen työpaikan, jossa isällä oli kaikki ne vaikeudet. Hän näkee entisen koulunsa ja ne kadut. Kaikki onkin pienempää kuin hän muisti.
 
Elämä itäsaksassa teki avoimesta ja ulospäinsuuntautuneesta tytöstä epävarman. Kuka tahansa saattoi olla vihollinen, ja olikin. Siitä on pitkä aika, kun luin Anna Funderin Stasilandin, mutta realiteetit jäivät mieleen. Pawlowin perhe oli niitä onnellisimpia. Joskus onnellisuus on vain niin kovin hiljaista.
 
Tarinoissa viehättää todenmukaisuuden lisäksi yksinkertainen ja suora kerrontatapa. Teksti syntyy draamaksi vasta kuulijan tajunnassa.
 
Ajan myötä tyttö rohkaistui. Toisaalta ulkopuolisuudesta tuli keskeinen osa hänen persoonaansa: hän ei ollut kotonaan lännessä, muttei enää idässäkään.
 
 
 
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti